Suhteeni Idolsiin on kaksijakoinen. Se on toisaalta erinomaista viihdettä, toisaalta sen retoriikka ja sen täysi laskelmallisuus hirvittävää.

Sen viihteen erinomaisuus, se ongelmaton puoli, syntyy hyvistä laulajista. Nautin minkä tahansa esittävän taiteen arvioinnista; laulaminen on erityisasemassa siksi, että osaan sitä auttavasti itsekin ja ymmärrän sen kommervenkeistä enemmän kuin esimerkiksi pianonsoiton. Tänä vuonna viihtymistäni on auttanut myös se, että mukaan ei ole mahtunut yhtäkään niljaista poikabändifriikkiä (Panu Larnos on yllättävän symppis ollakseen söpö balladipoju, mikä yleensä on mulle kirosana).

Toisaalta mulla on morkkis sen katsomisesta, koska sen formaatissa on paljon vastenmielistä. Vaikka unohtaisi sen, että jotkut saavat turhankin rankkaa palautetta (henkilökohtaisesti olen ihan tyytyväinen, jos nasaalilla vinkuvat rytmitajuttomat wannabet palaavat maanpinnalle). Suurin vastenmielisyys on siinä, että sen formaatti on läpeensä kaupallinen, mutta sen retoriikka on silti demokraattista.

Kausi alkaa sillä, että jyvät karsitaan akanoista. Katsoja saa nauraa huonoille ja vedonlyöjille (joistakin näkee jo kaukaa, että on taidettu lyödä tuiterissa vetoa siitä, että uskaltaa laulaa paskaa peruukki päässä) ja jännittää, miten hyvien käy. Tuomarit latelevat sukkeluuksia ja viihdyttävät katsojia, juontajat tekevät samaa (pidättäydyn muuten mitenkään arvostelemasta Jani Toivolaa, joka lienee Suomen parhaita ja luontevimpia juontajia).

Semifinaalivaiheessa "valta siirtyy kansalle" ja "kansa pääsee äänestämään suosikkejaan jatkoon". Sori vaan: kyse ei ole kansanvallasta, vaan markkinointitutkimuksesta. Yksilötasolla toki voi olla kyse siitä, että pistän 85 senttiä likoon, jotta Kristian Meurman pääsisi jatkoon - ihan kuin siitä olisi mitään epäilystä - ja tuo kyseinen ihminen voi päästä jatkoon, mutta äänestämisen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Ohjelman tekijät tekevät tässä hyvää viihdettä, tekevät markkinointitutkimusta josta tutkittavat maksavat ja loppujen lopuksi myyvät parhaiten menestyneiden levyjä roppakaupalla. Levy-yhtiöiden ei tarvitse hirveästi huolehtia, että menestyykö uuden löydön levy: Idolsin top kolme -finalistien ekat levyt myyvät takuulla. 

Se oksettaa minua, koska en hyväksy demokratian ja markkinatalouden samaistamista. Ne voivat molemmat pohjata liberaaleihin periaatteisiin, mutta demokratia nykymuodossaankin ja markkinatalous toimivat hyvin eri tavalla. Äänestäminen, puutteineenkin, tapahtuu periaatteella ääni per ihminen; markkinataloudesta on tasa-arvoinen vaikutusvalta kaukana. Ihanteellisimmassakin tapauksessa kyse on mahdollisuuksien, ei vaikutusvallan tasa-arvosta.

En väitä, että demokratiassa kaikilla on samanverran vaikutusvaltaa. Muodollisesti se voi pitää paikkansa, mutta valitettavasti hallitusmuoto ja yhteiskunnan sisällöllinen todellisuus eivät ole sama asia. Demokratian ongelmia ei kuitenkaan yhtään auta se, että se sanojen tasolla samastetaan markkinatutkimukseen ja kimaltelevaan viihdeohjelmaan.