maanantai, 1. lokakuu 2007

Ajattelun hyöty

Liki viiden vuoden filosofianopintojen aikana olen kysynyt itseltäni "muutamaan" otteeseen alan mielekkyydestä ja hyödystä. Epäily on pysynyt, syyt ovat vaihdelleet. Saako tästä rahaa? Kuunteleeko kukaan koskaan minua? Maailmassa on kärsimystä, auttaako tämä sitä mitenkään? Haluaisin tehdä hyvää, hukkaanko vain aikaani miettimällä Heideggeria? Kumpi on hyödyllisempää, tai ehkä pitäisi sanoa elämän kannalta relevantimpaa, normatiivisuudesta pidättäytyvä kuvaileva filosofia vai pikkutarkasti ongelmiin paneutuva, mutta yksinkertaistuksia tekevä normatiivinen filosofia?

torstai, 30. elokuu 2007

Politiikka ja politiikka

"Politiikan kootut selitykset, osa 1"-kirjoitukseeni tulleeseen kommenttiin liittyen:

Mitä tosiaan on politiikka, ja mistä on nykyään kiinnostuttu, ja mistä tulisi kiinnostua? Onko perinteinen, parlamentaarinen politiikka tosiaan jotenkin viallinen ja siksi tylsää, mutta jokin toisentyyppinen politiikka on jotenkin hienompi juttu?

Vanha käsitys on, että vain vakiintuneissa, virallisissa instituutioissa tehtävä politiikka on oikeata toimintaa; että asioiden puolesta toimiminen esimerkiksi Animaliassa, Defensissä, Prekariaatti.orgissa tai Reilun kaupan puolesta ry:ssä ei ole varsinaista politiikkaa. Tämä on nähdäkseni kanta, joka vallitsee yhdysvaltalaisessa keskustelussa: politiikka on Washingtonia ja sen sellaista, järjestötoiminta on kansalaisyhteiskuntaa. Ainakin monessa amerikkalaisessa poliittisen filosofian tekstissä puhutaan politiikasta tähän malliin, ja kyllä, se tuntuu minusta ahdistavan kapeakatseiselta.

Itse olin pitkään supernihkeä kaikkia puolueita kohtaan, sellainen angstinen pikkuanarkisti ja ruohonjuuritason toiminnan suuri ystävä. Nyt olen vihreiden jäsen, ja olen harkinnut aktiivisempaakin toimintaa. Mistä muutos?

perjantai, 6. huhtikuu 2007

ER: Sam ja Steve

Spoilaa Deadwoodin ykköskauden alkua sekä ER:n Suomessa 5. 4. 2007 esitettyä jaksoa.

ER jatkui eilen, ja viime kauden hirvityscliffhanger ei ainakaan toistaiseksi vaatinut hirveitä uhreja. Jakson loppu sen sijaan oli mielenkiintoinen. Jos katsojia ei huijattu, Sam ampui rikollisen ex-miehensä Steven. Vastustan kuolemantuomiota, mutta jotenkin olen viime aikoihin (noh, ehkä vuosi sitten) asti pitänyt normaalina, että fiktiossa kyllä veriteko kostetaan veriteolla. Moraalisen ongelman on kenties sivuuttanut asiasta saatava emotionaalinen tyydytys: tämä on vain fiktiota, murha kostetaan murhalla; pahis ja samalla viha luodaan pistämällä se tekemään jotakin vihattavaa, ja lukija/katsoja/kokija päästetään vihasta tappamalla pahis.

Deadwoodin ykköskauden alku sai ajattelemaan toisin. En tiennyt Wild Bill Hickockin historiallisesta kuolemasta mitään, joten järkytyin, kun Jack McCall (hassua kyllä, ER:n Steven näyttelijä) tylysti ampui hänet pokeripöytään; reaktioni oli tietenkin ehta lynkkausmentaliteetti. Yllätys oli melkoinen, kun seuraavissa jaksoissa nilkki vietiinkin oikeuteen; eikö Hickockin ystävä kostanutkaan omakätisesti, hakannut sitä hengiltä ja antanut kostonsa tuntua? Pettymykseni yllätti minut . Olinko tosiaan niin sidoksissa silmä silmästä -ajatteluun, että siitä poikkeava käytös tuntui järkyttävältä ja jopa epäoikeudenmukaiselta?

Mutta entä eilinen ER? Tässä lyhyt tilanneselostus, jos tätä sattuisi lukemaan joku, joka ei sitä tiedä: Samin, yksinhuoltaja-hoitajan vangittu sekopää ex-mies Steve järjesti parin kaverinsa kanssa vankilapaon. Muistaakseni Steve näytteli sairasta, jotta hän pääsisi sairaalaan; hänen kaverinsa hankkiutuivat eri tavoin sairaalaan, ja 12. tuotantokausi loppui jaksoon, jossa he lähtivät aseet laulaen sairaalasta, kidnappasivat Samin ja tämän pojan ja lähtivät karkuun. Sam joutui jättämään exänsä hengenvaaraan (joku lamauttava ruiske) ja tulitaistelussa muistaakseni kuoli vartijoita; katsoja myös tiesi, että pari muutakin hahmoa, joista toinen oli raskaana, oli vaarassa kuolla. Tätä ennen Steve oli muistaakseni ahdistellut Samia, heidän poikansa Alex oli kuitenkin kiinnostunut Stevestä tms. Eilisessä jaksossa, siis 13. kauden avausjaksossa, Sam yritti moneen kertaan paeta kidnappaajiltaan, mutta ei onnistunut; Steven kaveri piti siitä huolen. Kaverit kuitenkin menettivät hermonsa Steveen, joka halusi palata yhteen Samin ja Alexin kanssa. Seurauksena Steve ampui rikostoverinsa ja melko lailla aseella pakottaen raiskasi Samin.

Sam ja Steve nukahtivat vierekkäin. Sam heräsi keskellä yötä, kertoi lähtevänsä vessaan, mutta lähtikin pakoautolle, aikoen karata. Mutta (tulkintani mukaan) hän tajusi, että Steve tulisi perään; ei sitä vankilakaan pysäyttänyt. Hän ei saisi rauhaa; Steve olisi aina hänen elämässään riesana. Siksi hän palasi Steven luo ja otti tämän aseen ja ampui muutaman laukauksen. Jakso päättyi.

Nyt lähden vesille, joita en hirveän hyvin filosofiassa ymmärrä. Toisin sanoen moraaliin, lakiin ja niiden suhteeseen.

Tekikö Sam oikein vai väärin, hyvän vai pahan teon? Entä minun oma reaktioni? Aloitetaan siitä, että hänen tekoaan on ainakin helppo ymmärtää: mies oli tehnyt hänen elämästään helvettiä, asettanut ystäviä hengenvaaraan, tappanutkin joitakuita, eikä vankilakaan pidellyt sitä, ja Samilla oli nyt mahdollisuus päästä kaikesta eroon. Mahdollisesti hän myös kosti. Eli hänellä oli kaksi mahdollista motiivia: a) "ei koskaan enää" b) kosto.

Muodollisesta oikeudellisesta näkökulmasta voitaisiin sanoa, että Samin ei olisi pitänyt tappaa, oli mikä oli. Hän ei ollut välittömässä hengenvaarassa ja hän olisi voinut soittaa poliisit, pitäen miestään valvonnassa. Poliisit olisivat vieneet hänet, vanginneet ja tuominneet, mahdollisesti jopa kuolemaan. Samin reaktiota voidaan pitää liioiteltuna ja oikeuden omiin käsiin ottamisena. Laillinen järjestelmä on olemassa näiden tapausten hoitamiseksi ja yksilölliset tempaukset murentavat sitä.

Moraalisesta näkökulmasta voitaisiin väittää Samia vastaan, että tappaminen on aina ja ehdottomasti väärin. Oli mikä oli, ihmistä ei tulisi kohdella kuin viallisena koneena, joka voidaan hävittää, jos se on korjauskelvoton. Toisaalta toisenlaisesta moraalisesta näkökulmasta voidaan sanoa, että seuraukset ratkaisevat: Samin ja Alexin elämä olisi jatkunut pelossa, jos Steve olisi jäänyt henkiin (ja olisi vielä tarkkaan ottaen syönyt verorahoja vankilassa).

Asiaa mutkistaa vielä se, millaisena pidetään lain ja moraalin suhdetta. Ehkä Sam teki oikein ja hyvän teon, vaikka laki tuomitsisikin hänet; siinä tapauksessa laki olisi väärässä. Tai ehkä hän teki hyvän teon, mutta silti lain kannalta väärin; laki ja moraali kun ovat ehdottomasti toisistaan erillään.

Yritä nyt tästä ottaa selvää...Moraalisissa kannanotoissa tai arvioissa kun on vielä sekin paha puoli, että niitä esittäessä ei ainoastaan voi olla väärässä (väärä arvio), vaan jopa jonkun mielestä paha. Moraalisten arvioiden esittäjältä vaaditaan ihan toisella tavalla rohkeutta kuin esimerkiksi levyarvostelijalta.

Palatakseni teorian kentiltä alkuperäiseen ihmetykseeni: mitä minä tuumin asiasta? Tai miten minä tunnen? Intuitiivisesti Samin ratkaisu vaikuttaa hyväksyttävältä, ainakin jos hänen motiivinaan oli "ei koskaan enää". Kostomentaliteettia kun minun on vaikea hyväksyä, joskin sitäkin helpompi ymmärtää. Elämä pelossa, kyvyttömyys koskaan asettua turvallisesti aloilleen niin kauan kuin sairas sekopää on elossa, kuulostaa hirvittävältä vaihtoehdolta. Jos tuollaisessa tilanteessa ei vetäisi liipaisimesta, sitä saattaisi katua loppuelämänsä.

Toisaalta: ehkäpä juuri liipaisimesta vetäminen aiheuttaa loppuelämän katumuksen? Voisiko loppuelämän eräänlaisesta vapaudesta nauttia, jos murha aina painaisi mieltä?

Ongelmaa on hirveän vaikea käsitellä pelkästään laillisesti tai moraalisesti -- ainakin, jos moraalilla tarkoitetaan puhdasta, muodollista koodistoa ("Älä tapa", "Älä valehtele" jne.). Inhimilliset ja tilannesidonnaiset tekijät tulevat minulla pakostikin mukaan. Ehkä siksi minun on vaikea lähestyä joitakin angloamerikkalaisen perinteen moraalifilosofeja. Heidän (tarkoitan tällä sellaista epämääräistä massaa teoreetikkoja, joiden tekstejä luin muutama vuosi sitten; kuvaus ei ole tyhjentävä tai välttämättä edes näennäisesti pätevä) pohdintansa pysyvät teoreettisissa esimerkeissä ja ne koskevat sitä, mikä on paras teoria, ja käyttävät esimerkkeinä suhteellisen abstrakteja tai uskomattomia yksittäistapauksia. Minä taas en osaa irrottautua tilanteen kaikista yksittäisistä tekijöistä.

Ja vielä yksittäinen huomautus eilisestä ER-jaksosta. Minua hirvitti eniten se Samin ja Steven keskustelu, jossa Sam pohti: "
You know, Steve, I was gonna ask you what happened to you to turn you into this. But then I realized it was always in the cards from the moment that I met you. You were on your way to becoming exactly what you are now."

En oikein osaa sanoa, miksi. Ehkä se on pelkoa siitä, että jotakin on aina "in the cards"; että tietyt asiat elämässämme eivät ole hallinnassamme, tai ainakin ne ovat hirvittävän vaikeita hallita. Tai ehkä kuva siitä, miten nuoressa, viehättävässä miehessä on jälkiviisaasti havaittavissa pahuuden siemen, väistämätön kehityskulku kohti pahuutta.

Onko meissä tapoja, tottumuksia ja arvoja, jotka saattavat vapaina kehittyessään riistäytyä käsistä ja tuottaa pahaa ympärilleen? Miten voimme vaikuttaa siihen, ettei meistä tulisi hirviöitä?

tiistai, 20. maaliskuu 2007

Philip K. Dick: Ubik

(Alussa yleistä juttua, joka ei paljasta tapahtumia, mutta kylläkin tiettyjä teemoja ja alkuasetelman [joista kaikkein spoileriherkimmät voivat saada näppylöitä]. Lihavoidun "Spoilereita edessäpäin"-merkinnän jälkeen tulee spoilereita, eli juonipaljastuksia, ja ihmettelyä kirjasta kokonaisuutena.)

Dick oli muutamia vuosia sitten mielikirjailijoitani. Sitten menikin muutama vuosi lukematta lainkaan hänen kirjojaan, en tiedä miksi.

Jälleennäkeminen oli erittäin mieluisa yllätys. Neljässä-viidessä vuodessa mun tapa lukea kirjoja on kehittynyt; olen paitsi tullut fiksummaksi, myös herkemmäksi ja psykologinen silmäni on kehittynyt. Olikin mieluisaa palata ns. scifikirjailijan pariin ja huomata, että nyt pidin vielä enemmän Dickin töistä kuin muutama vuosi sitten. Sain Ubikista ihan hitosti enemmän irti jo muutamalla ekalla sivulla kuin pari-kolme vuotta sitten, kun yritin aloittaa sen lukemisen ja jolloin se vaikutti tylsältä. Muutenkin Dick-muistoni suurimmasta osasta hänen kirjoistaan (ehkä Valista ja A Scanner Darklya lukuunottamatta) olivat sellaisia, että ensimmäiset sata sivua menee vähän puurtaen, mutta sitten kolisee.

Nyt Ubik veti saman tien mukaansa. Sen maailma vaikuttaa kiehtovalta ja omituiselta, henkilöt eläviltä ja tuntevilta, ja Dickin ilmaisu on yhtaikaa selkeätä, värikästä ja intensiivistä, älykästä ja herkkää, ahdistavaa ja hillitöntä, ja ehdottoman mukaansatempaavaa. Hänen suurimpia lahjojaan lienee hänen kykynsä tehdä täysin järjenvastaisista ideoista, joita hän monesti mahduttaa yhteen kirjaan useita, kiehtovia ja ajattelemisenarvoisia.

Ubikin lähtökohta: on vuosi 1992 (kirjoittamisajankohtana 23 tulevaisuudessa, mikä on lievästi sanoen liioittelua teknologinen taso huomioiden) ja ihmiskunta on joutunut kohtaamaan täysin uuden maailman. Paitsi että se on levittäytynyt maapallon ulkopuolelle, myös telepatia ja sen sukuiset kyvyt ovat kehittyneet, kuolleita voidaan pitää vähitellen hupenevessa "half-lifessa" (sanaleikki: toisaalta kyseessä on elämän ja kuoleman rajalla oleva tila, jossa olevaan ihmiseen saa yhteyden teknologian avulla; toisaalta kyseessä on suoraan kääntäen puoliintumisaika, eli aika, joka menee aineen hajoamiseen puoleen nykyisestä arvostaan), ja yhteiskunta on järkyttävän kaupallistunut. On mahdollista, ja ilmeisesti yleistä, asua kodissa, jossa kaikki, mukaanlukien ulko-ovi, jääkaappi, kahvinkeitin ja suihku, toimivat kolikoilla (ja tämän lisäksi vielä vuokra).

Telepaatit ja normaalit eivät tule kauhean hyvin toimeen keskenään, ja telepaattien rinnalle evoluutiossa on kehittynyt "inertiaaleja" (inertial), jotka negatoivat telepaattien kyvyt. Glen Runciter johtaa inertiaalien organisaatiota.

Ennen kuin menen spoilereihin ja tuon suurempiin vihjauksiin, lienee syytä sanoa jotakin kirjan pointista, tai siitä, miksi kenenkään tulisi tai ei tulisi lukea tätä. Minua ei (pääasiassa) niinkään kiinnosta kirjoissa niiden juonet, kuin tapa, jolla ne on kirjoitettu, niiden henkilöt, ja niiden käsittelemät teemat. Juoni saa jäädä sivuseikaksi, mutta hyvä sellainen on tietysti plussaa.

Dickin tyyli on yksi syy. Hänen tekstiään on nautinto lukea, kuten jo edellä ehdin hehkuttaa. Kirjan tunnelma on paikoin hillitön, paikoin koskettava ja useimmiten täysin vainoharhainen.

Samoin hänen henkilöhahmonsa ovat kiehtovia; Ubikista tulee sellainen olo, että kirjoittaja rakastaa ihmisiä vikoineen kaikkineen, ja suhtautuu heihin herkästi. Plussana Ubik ei anna kuvaa, että vain valkoinen mies on hyvä, tavallinen ja kunnioitettava. Vaikka Ubikin keskushenkilöt ovat kaikki miehiä, minulle ei silti jäänyt kuvaa, että Dick ei arvostaisi naisia tai että hän luokittelisi naiset vain tietyntyyppisiksi ihmisiksi. Naiset ovat osa hänen henkilögalleriaansa ja tuntuvat eläviltä, toimivilta ihmisiltä.

Ubikin teemat ovat Dickille tyypillisiä: ihmisyys, ihmiselämä, todellisuus, havaintojemme luotettavuus. Tässä inhimillisyys asettuu vasten ainakin kaupallisuutta ja kaaosta, elämän välttämätöntä loppua.

En todellakaan väitä ymmärtäneeni kirjasta kaikkea. Se näet on varsin hämärä ja ajatuksiltaan vaikea, mutta silti nopealukuinen ja mukaansatempaava parisataasivuinen opus. Tapahtumat ovat omituisia, teemoja ehkä selventäisivät muutamat latinaksi tulevat lainaukset (jos ymmärtäisi latinaa), ja eritoten tunnetilat ovat haastavia. Paitsi että välillä on vaikeata päättää, pitäisikö nauraa vai ahdistua, henkilöiden kokemukset ovat vähintäänkin omituisia, ja vaikka Dick kuvailee niitä erittäin hyvin, ne ovat niin vieraita, että niistä on vaikeata saada kiinni.

Osa lukijoista voi ahdistua tuollaisesta epämääräisyydestä. Itse en kirjaa lukiessa oikein tiennyt, mitä ajatella, mutta sen jälkimaku on ollut viipyillyt (ja ehkä sen puoliintumisaika on 10 000 vuotta, kuten Kekkosen) erinomaisena. Se on kuin jostakin toisesta todellisuudesta, enkä oikein tiedä, miten sitä tulisi kuvailla. Jollakin nettisivuilla sanottiin, että huumevieroituksen oireet tuntuvat samankaltaisilta (mistä Dickillä oli takuulla kokemusta).

Muistelen pitäneeni Dickistä jo silloin parikymppisenä siksi, että hän kirjoittaa lyhyesti, mutta tiiviisti ja ajatuksella. Hänen kirjansa lukee nopeasti ja ne ovat erittäin inspiroivia, ja ne vievät mukaansa ajatuksiin, joista ei oikein tiedä, ovatko ne mielekkäitä vai turhia; ne ovat vaikeita eivätkä aliarvioi lukijaa, mutta silti niitä on helppo lähestyä, niihin on helppo jäädä koukkuun ja niistä voi nauttia, vaikkei ymmärtäisikään, mitä on apperseptio. Ne kutsuvat kirjoittamaan itsekin, ja kokeilemaan mitä kummallisimpia scifi-idiksiäänkin. Tärkeintä kun Dickille ei ole konkreettisten ideoiden uskottavuus (mikä hiton yhteiskunta muka rappioituisi niin pitkälle, että ULKO-OVI toimisi kolikolla?), vaan se, että ne viittaavat joihinkin muihin ideoihin. Jollakin omituisella tavalla Dickin teknologiset innovaatiot ovat metaforia. Joku minua sivistyneempi voisi tietää, onko kyseessä allegoria vai mikä.

Siinä on minusta jo tarpeeksi syitä lukea Ubik. Varoituksen sana kuitenkin: kirja on hyvin omituinen, ja jos Dick kuulostaa lupaavalta, mutta omat lukutottumuksesi ovat vähän realistisempien romaanien parista, kannattaa aloittaa jostakin muusta; koskettava, hillitön ja häiritsevä huumekuvaus Hämärän vartija (A Scanner Darkly) ja vaihtoehtohistorian merkkiteos Oraakkelin kirja (The Man in the High Castle) ovat vähän "tavallisempia".





SPOILEREITA EDESSÄPÄIN; lue omalla vastuulla




Ubik on myös sarjaa "kirja, jossa on yllättävä käänne". Itse asiassa niitä on useita. Osin minua häiritsi se, että tietyt jutut alkuasetelmassa, jotka eritoten kiehtoivat ja/tai hauskuuttivat minua, kuten koko se yhteiskunnallinen kokonaisuus, joihin viitattiin alussa, jäivät pois kirjan edetessä ja päähenkilöt joutuivat regressoituvaan todellisuuteen. Ei enää Hollisia, ei telepaatteja, ei maksullisia ulko-ovia, ei Yhteiskuntaa -- vain päähenkilöiden omituiseksi muuttunut elämä ja Suuri Arvoitus Siitä Mitä Hittoa Tapahtuu. On kuin kirjan alun eräät elementit olisivat olleet vain yksittäisiä satiiripiikkejä, tunnelman tai ajatusten herättäjiä tai temaattisesti tärkeitä elementtejä tai tulkinta-avaimia.

Olin aluksi vähän pettynyt kirjan saamaan käänteeseen: lähes kaikki, mitä siltä odotin, yhtäkkiä pyyhkäistäänkin pois! Samoin se, että kirjan alun tunnelmallinen, herkkä ja kiehtova kerronta vaihtuikin eräänlaiseksi dekkariksi. Tärkeimmäksi kysymykseksi tuntui muuttuvan ratkaistavissa oleva arvoitus ("Mitä meille tapahtuu?"), ei jokin inhimillinen asia. Tämän takia Ubikin ensilukeminen oli vähän ristiriitainen kokemus; niin minulle käy usein, kun jokin antaa odottaa jotakin muuta kuin mitä on. Toisaalta olin pettynyt, että en saanutkaan kaikkea mitä odotin, mutta toisaalta se, mitä todella sain, oli itsessään -- hämmentävää.

Käytän sanaa 'hämmentävä' aivan liian usein, niin, että sen todellinen merkitys meinaa kadota, mutta Ubik todella oli sitä. Se hämmensi ajatuksia ja jätti vaikutelmat maailmasta ja lukukokemuksesta vinksalleen ja epäjärjestykseen, mikä on hyvä juttu, koska pelkäsin, että se lopuksi selittäisi kaiken ja olo olisi kuin dekkarin jälkeen. Ubik saavutti vaikutuksensa huipun vasta loputtuaan, jäädessään kummittelemaan mieleeni. Mietin jopa sen lukemista välittömästi uudelleen, mitä en ole koskaan tehnyt romaanien kanssa.

Tässä muutamia kysymyksiä, joita haluaisin pohtia joko seuraavalla lukukerralla tai jonkun toisen kirjan lukeneen kanssa:
- Mikä sai Dickin kirjoittamaan tämän kirjan? Mitkä ovat sen keskeiset teemat, mitä Dick haluaa sanoa sillä?
- Mitä Dick ajoi takaa itse Ubikilla? Ajatus spraypurkkiin pakatusta, kornisti mainostetusta eksistenssinsäilyttäjästä on hillitön, mutta mitä muuta se on?
- Oliko Pat Conleylla mitään osuutta mihinkään?
- Viimeinen luku oli aika hämärä. Mitä Joe Chipille oikein tapahtui, mitä Runciterille?
- Onko kirja eksistentiaalista kauhua (niin kuin Time kuvasi) vai onko se pikemminkin levoton ja häiritsevä komedia? Millaisia lukukokemuksia muilla on ollut?

maanantai, 19. maaliskuu 2007

Blogin nimi vaihtui; syitä sille

Vaihdoin blogini nimeä. Entinen, "Maailma ei mahdu iskulauseeseen", oli tyhmä ja töissä keksitty nokkeluus. Sukupuolielinnyin näet mitättömiin vaalilauseisiin, jotka pyrkivät sanomaan jotakin osuvaa ehdokkaan arvoista ("Vastuuta omasta elämästä ei voi ulkoistaa" oli yksi pahimmista; joku helsinkiläinen kokoomuslainen), ja ajattelin vitsillä tuommoista vaalilausetta itselleni (siinä mahdollisessa maailmassa, missä olisin ehdolla).

"Keskeneräistä ajattelua" kuvastaa paremmin sitä, mitä tämä blogi on. Ajattelen parhaiten kirjoittamalla tai keskustelemalla, ja koska olen toistaiseksi parempi ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla kuin puhumalla, ja siksi keskustelen vähemmän kuin olisi hyväksi minulle, näin saan edes jotain aikaiseksi. Toivon, että täällä riittää edes joku kommentoimassa ajatuksiani.

Estetiikan tuntiopettaja ja kääntäjä Janne Kurki, varsin räväkkä tyyppi, väitti joskus ajattelevan ihmisen yhdeksi ominaisuudeksi sen, että tämän ajatusten sisällöt, eli näkemykset, ideat, arvostukset ja niin edelleen, muuttuvat. Ärsyynnyn itse kommenteista, joissa dumataan tyhmän näkemyksen esittäjä tai tyhmän kysymyksen tekijä (Penn & Tellerin "Bullshit", näkyy Jim-kanavalta, jota näin tuttavalla, on hyvä esimerkki); se, että jonkun ajatukset ja se, mitä hän on, tuomitaan ikään kuin tämä olisi jo valmis ja muuttumaton ihminen, on luultavasti hyvä keino saada tämä ihminen pysymään sellaisena mitä hän on. Radikaalit pyrkimykset -- henkilökohtainen provosointi esimerkiksi -- voivat kääntyä itseään vastaan. Jos vähän hölmöt tai keskeneräiset ajatukset tuomitaan nauramalla, ihan jokaisella meistä ei ole tarpeeksi kanttia ja itsetuntoa lähteä esittämään toisiakin ajatuksiaan. Nauraminen ja pilkkaaminen voivat sikäli olla keskustelun ja ajatustenvaihdon este.

Siksi "Keskeneräistä ajattelua".

P.S. Joku voisi väittää, että ajattelu on aina keskeneräistä; että keskeneräisyys on ajattelun ominaisuus, koska se on toimintaa; toiminta puolestaan ei tule koskaan valmiiksi, joskin se saa mahdollisesti sivutuotteinaan aikaan jotakin näennäisesti valmista. Ohitan tämän sinänsä mielekkään vastalauseen, koska blogin nimi "Ajattelua" kerjäisi verta nenästään ja saisi minut vaikuttamaan pöyhkeämmältä kuin tahdon olla.
  • Henkilötiedot

    Olen ktnlisen filosofian opiskelija, ik 26. Perinteelleni uskollisena en vttieti mistn paljoakaan mitn, en edes omasta alastani ja sen parissa ktistkeskusteluista. Toivon voivani hedelmlisesti ihmetelljotakin ilmi joka kiinnostaa minua -- esimerkiksi Heideggeria, Idolsia, Alan Mooren sarjakuvaa, sukupuolta, tietokonepelejtai vaaleja, ja saavani viisaammiltani tietoa. (Nihke kanssafilosofit voivat nyt tuhahtaa sokratismilleni. [Muut voivat olla vitttttvitsist])