Välinpitämättömyys politiikkaa kohtaan on aikamme ilmiö, joten sanonpa minäkin siihen sanani.

Monesti ilmiö ilmaistaan muodossa "politiikka ei kiinnosta". Politiikasta innostuneet puolestaan saattavat ilmaista sen, että he seuraavat aikaansa, ilmaisemalla "politiikka kiinnostaa minua". Toinen ajan ilmiö, Google, löytää noin 453 000 osumaa sanoille 'politiikka kiinnostaa'.

Ilmankos ei kiinnosta. Jos politiikasta puhuminen kuulostaa noin kuivalta, ei voida kauhean krediibelisti väittää, että siitä kiinnostuminen olisi helppoa. Verrataanpa ilmaisua "politiikka kiinnostaa" joihinkin muihin; korvataan sana politiikka jollakin toisella:

"Musiikki kiinnostaa minua."

"Elokuvat kiinnostavat minua."

"Postimerkkeily kiinnostaa minua."

"Taide kiinnostaa minua."

Vertaa näitä siihen, että henkilö sanoo "harrastuksiini kuuluu musiikki", "harrastan elokuvia", "harrastan postimerkkeilyä". Huolimatta siitä, että postimerkkeily kuulostaa minusta vähän tylsältä, kiinnostuisin kuitenkin enemmän ihmisestä, joka ilmaisee asian harrastuksenaan kuin kiinnostuksenaan. Jälkimmäisessä on sellainen "nyhvään kotona ja puhun intresseistäni hitaalla nasaalilla"-saundi, joka ei suoranaisesti innosta minua niin, että alkaisin miettiä, ryhtyisinkö itsekin postimerkkeilijäksi.

Liekö ihmisellä mimeettinen halu (kätevä ranskalaisfilosofinen ilmaus tarttuvalle innostukselle), mutta en varmaankaan ole ainoa, joka innostuu jostakin uudesta asiasta sitä varmemmin, mitä innokkaammin se minulle esitellään? Suomalainen politiikka esittäytyy minulle pahimmillaan seuraavasti: sen pitäisi kiinnostaa huolimatta siitä, että se näyttää ulkopuolisille olevan vain kuivia puheita ja asiantuntijalausuntoja tilastoista. "Ilmastonmuutoksen odotetaan aiheuttavan nollapilkkukahden prosentin vuosittaista kasvua muuttujassa X, mihin me puolueessamme ehdotamme vuosittaista kolmensadantuhannen lisäystä budjettimenoerään." Eilisessä MTV3:n puolueen puheenjohtajien vaalitentissä oli tämänsortin puhetta.

Ensimmäinen Idols herätti kauhistusta siitä, että useampi ihminen äänesti Hanna Pakarista voittajaksi kuin oli äänestänyt ties missä vaaleissa jotakuta politiikkoa. Ihmekös tuo, että nuoria kiinnostaa enemmän Hanna kuin Matti; Hanna on karismaattinen, hänen kykynsä ovat helposti nähtävissä, hänen ansioitaan ja puutteitaan on suhteellisen helppo arvioida. Hänen nousuaan tähdeksi -- tai puhkeamistaan kukkaan -- pääsee seuraamaan kuka tahansa. Matti on tuhkanharmaa ja milläs otat kantaa siihen, tarvitaanko ilmastonmuutoksen hillitsemiseen 0,02 vai 0,03 lisäystä tietyssä kohden budjettia ja mihin se 0,01 laitetaan jos ei siihen.

En tiedä, mitä politiikan sitten tulisi olla, tai tulisiko sen olla karismaattisempaa. Ylläolevaa voidaan toki perustella sillä, että suomalainen politiikka perustuu asioille eikä henkilöille, mutta en usko kenenkään väittävän tätä vakavissaan. Kuinka moni esimerkiksi Vanhasta tai Heinäluomaa äänestänyt oikeasti osaa perustellusti sanoa, että kyllä kyllä, minä olen samaa mieltä Vanhasen kanssa.

Ylläolevasta puheenvuoroesimerkistä puuttuu konkretia, "käsilläolevuus" (en viittaa tällä Heideggeriin). Kuulin erästä opintopsykologia, jonka mukaan ihmisen on vaikea motivoitua, jos asiat tuntuvat äärettömiltä; esimerkiksi lopputyön tekemistä on vaikea saada alkuun, jos se vain vaikuttaa vuoden kestävältä massiiviselta projektilta. Jos sen pilkkoo osiin ja välitavoitteisiin -- lue ensiksi yksi artikkeli tuohon päivään mennessä, kirjoita ideoita ylös, lue toinen artikkeli... -- se ei enää vaikutakaan yhtä äärettömältä.

Joonas Hytönen viittasi muutama viikko sitten Hesarin mielipidepalstalla Hannah Arendtiin ja Friedrich Nietzscheen puhuessaan julkkisehdokkaista ja tosi-tv-tähdistä, jotka ovat hänen mukaansa nykyajan todellisia sankareita, Arendtin ja Nietzschen käsittelemiin kreikkalaisiin urhoihin verrattavissa olevia heeroksia. Typerä idea, mutta antoi sykäyksen paremmalle (krhm): ehkä me kaipaamme niitä hiton sankareita johtotähtiä, hahmoja, jotka johtavat tai ainakin inspiroivat muita. Ehkä politiikasta voisi olla helpompi kiinnostua, jos siellä olisi enemmän tyyppejä, joiden sanomiset jäävät mieleen. Huolimatta siitä, että en ikimaailmassa äänestäisi heistä yhtäkään, Lipposessa, Soinissa ja Niinistössä on se kunnioitettava puoli, että he kykenevät sanomaan tai olemaan jotakin mieleenpainuvaa, värikästä ja keskustelua inspiroivaa.

Ajatus politiikasta asiantuntijakulttuurina on kiehtova, ja toivon voivani paneutua siihen jonakin päivänä vähän syvällisemmin. Ehkä sitten omassa gradussani.

Mutta palatakseni harrastukseen...Millaisia mielleyhtymiä herättäisikään, jos joku sanoisi "harrastan politiikkaa"? Ehkä politiikka voisi olla vain yksi harrastus, sellainen mielenkiintoinen juttu, joka voisi olla osa monen elämää, kuten musiikki. Se kuulostaisi siltä, että suhde siihen voisi olla intohimoisempi. Ei politiikan tarvitsisi olla kuivaa, vaikka kyse onkin vakavista asioista.